Kohtalokas peili

Aula oli vihdoin saanut kunnon lattiat ja naiset olivat suunnitelleet innokkaasti sen sisustamista. Taulujen ja peilien ripustaminen ei käy ilman vasaraa ja nauloja, joten kenenkäs muun kädessä ne pysyisivät paremmin kuin Hidalgon?

Ensin Hidalgo piti herättää, vaikka ilta alkoikin jo olla pitkällä. Kun hänet oli saatu alakertaan, Irina aloitti Hidalgon hiillostamisen:

"Eikös tämä kynttilähörskä sopisi tuohon niin, kattoon, siis tuohon noin?"

Anastasiyallakin oli jotain sydämellään:

"Auta kulta, tämä painaa kuin merirosvon kulta-arkku ja haluaisin tämän tuonne!"

"Hhnnggh, mistä hemmetistä olet tämän oikein saanut!"

Higalgo auttoi ensin Anastasiyaa raskaan perintöpeilinsä kanssa. Perintöpeilikin voi olla jonkun toisen suvun perintöä, mutta on sattumoisin pudonnut kuormasta. Hän sovitteli sitä paikalleen ja Anastasiya nyökkäili innokkaasi.

"Hieman vasemmalle!"

-Hnngh...

"Ei kun, nyt, käännä oikealle, se on vinossa"

-Hnngnghghh!!!

"Siinä!"

Anastasiya ei nostanut pikkurilliäkään saadakseen peilin paikalleen, joten Irina kävi laittamassa hiilen palalla merkin seinään. 

Ripustamisessa hän sen sijaan halusi olla mukana edes sen verran, että ei mustasukkaisuuttaan voinut antaa Irinan pitää huojuvilla juopon käsillä naulasta kiinni. Siitä ei tulisi sitten niin mitään! Tosin se olisi ollut hänelle ihan oikein saada tuta peukaloonsa, tuumaili Anastasiya.

"Toisitko vasaran ja naulan, rakas?", huuteli Hidalgo närkästyneenä peilin sovittelusta.

"Etkä lyö minun sormilleni, tai se on viimeinen tekosi, senkin karvanaama!", uhosi Anastasiya ja piteli naulaa seinää vasten kun Hidalgo yksikätisenä ryhtyi tähtäämään kantaan.

"Naputi naputi, bang bang!"

Peili saatiin ripustettua vihdoin ja Anastasiya hykerteli onnesta. Nyt hän voisi ihastella itseään! Hän kääntyi pois peilin luota nojaamaan rappuseen, onhan se varsin raskasta osallistua miesten töihin. Yht'äkkiä kuului kauhea mekkala.

"Ryskis!"

Peili tipahti!

"Voi Herra paratkoon, en saata uskoa sitä, mitä näen! En voi katsoa!"

Miten dramaattista! Anastasiyan peiliin tuli särö!

Vallitsi hetken hiljaisuus ja talon ilmapiiri vajosi synkkään odotukseen, mitä seuraa tästä kamalasta tragediasta. Anastasiyan rakas peili tosiaan oli rikki, eikä sitä voisi enää korjata, ikinä. Tämähän on yksin Hidalgon syytä!

Anastasiya veti melonit sieraimiinsa tapahtuneen johdosta ja esille kuoriutui paholais-diiva. Irina yritti rauhoitella häntä.

"Anastasiya! Jos mää meen tähän näin niin, et edes huomaa, että se on rikki!"

Voi Irina, kumpa olisit onnistunut korjaamaan tilanteen. Anastasiya pillastui moisesta enemmän.

Hidalgo sai kuulla kunniansa, tämä ei voi olla näin! 

Ja voi Hidalgo-parkaa. Hän oikeasti yritti parhaansa. Hän yritti rauhoitella vaimoaan tuloksetta. Anastasiyan sanat ja herjaukset eivät olleet julkaisukelpoista tavaraa, ei siten alkuunkaan.

"En kestä katsoa sinua enää! Olet pelkkä roisto, kädetön roisto jolla on ainoassa jäljellä olevassa kädessään peukalo keskellä kämmentä! Senkin saamaton NOLLA!"

Näiden sanojen saattelemana Anastasiya repi kaulakorunsa yltään ja heitti sen Hidalgon syliin.

"Minä häivyn! En siedä sinua!"

Hidalgo jäi katsomaan paukkuvan ulko-oven perään järkyttyneenä Anastasiyan reaktiosta. 

"Se on vain yksi peili!", huusi hän perään, mutta tuloksetta.

Jopa karskein mies voi tirauttaa muutaman kyyneleen, kun nainen suuttuu ja lähtee paukkuvien ovien myötä pois. Irina yritti parhaansa mukaan lohduttaa.

"Elä sää murehdi kuule, se on vaan yksi akka muiden joukossa. Lähetään me kapakkaan naukkaamaan muutamat rommelot ja hommaat sieltä uuden!"

Ja niin he lähtivät paikalliseen kapakkaan. Anastasiyaa ei näkynyt koko yönä. Missä hän on ja tuleeko hän koskaan enää takaisin?